Ryhmätyö-lehti 3/2012

ANITA ANKKURI-IKONEN

LUIN KIRJAN

James Hollis: Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa. Rasalas Kustannus, 2008.
Englanninkielinen alkuteos: Why People Do Bad Things, 2007.
Suomentanut Ritva Hellsten

Kun luin tätä kirjaa, innostuin ja ilahduin kovasti. Tämän tasoista syväluotausta ihmisen mielestä saa lukea harvoin. Syvällistä, mutta niin konkreettista, että keskeiset teemat on kohtuullisen helppo ymmärtää. Toisaalta sisältöjen ankaruus panee miettimään, vastuullisuus itsestä on paitsi etuoikeus, myös elämänikäinen ja raskaskin kasvutehtävä. Seuraavaan olen koonnut minua eniten puhutelleita teemoja.
       Ihmisen toimintaan vaikuttavat, paitsi hänen tietoiset pyrkimyksensä, ennen kaikkea se mikä on tietoisuudesta poissuljettuna. Tiedostamattomien vaikuttimien ja tunteiden merkitys on salakavalaa, koska niitä ei voi tietoisella kontrollilla säädellä tai ohjata. Kuitenkin olemme vastuussa myös tästä osasta toimintaamme.
      Ihminen ei voi kantaa kovin suurta määrää tietoisuutta. Tavallisia puolustuskeinoja, joilla suojaudumme todellisuutta vastaan, ovat mm. kieltäminen, projisiointi ja torjuminen. Näistä projisiointi on ehkä vaikein hahmottaa. Sillä tarkoitetaan esim. itselle vaikean tunteen tai ominaisuuden ulkoistamista, sijoittamista toisiin ja puhtaimmillaan sijoitettu aines nähdään toisen todellisena ominaisuutena. Hollis käsittelee projektioiden vaikutuksia, toisaalta sijoittajan itsensä, toisaalta kohteen kannalta. Oman persoonan kiellettyjen puolien sijoittaminen voi olla hyvin massiivista vyöryttämistä. Toiset ovat tavalla tai toisella pakotettuja kantamaan sitä pimeyttä, jota ihminen itse ei suostu näkemään itsessään. Mitä näemme muissa ja ulkoisessa maailmassa on sisäisen maailmamme seurausta. Kuitenkaan se mitä vältämme ei katoa. Kielletyn, torjutun ja projisioidun aineksen aktivoituminen ihmissuhteissa on varmaa. Kaikille suojautumiskeinoille on tyypillistä, että ne muodostuvat niin olennaisiksi osiksi itse kunkin elämää, että niitä on hyvin vaikea itse nähdä ja tunnistaa. Tästä kielletystä puolesta kirjoittaja käyttää mm. nimitystä varjo, toisessa yhteydessä hän puhuu ”surullisesta energiasta, jota läikytämme joka puolelle”.
        Kasvaminen on tavattoman vaikeaa, koska on kovin työlästä tavoittaa jotakin, jonka ei tiedä olevan olemassa. Siksi monet eivät yksinkertaisesti koskaan ryhdy tähän tutkimustyöhön, jolloin heidän tiedostamattoman puolen toiminta vain jatkuu. Ihmisen sisällä oleva pelokas lapsi ottaa aikuisen voimat käyttöön ajaakseen infantiileja agendojaan. Kasvamisen ankaruuteen suostuminen on niin vaativa projekti, että kiusaus jatkaa entiseen malliin on suuri. Mieluummin jatkamme entiseen malliin, ajelehdimme tai ”vaellamme pimeydessä”.
       Ihminen joutuu aloittamaan elämänsä enemmän tai vähemmän toisten (mm. vanhempiensa) tiedostamattomien puolien varjossa. Lapsen on selviytyäkseen pakko sopeutua, mutta jokainen sopeutuminen merkitsee riskiä vieraantua itsestä. Menneisyytensä, ja omien syrjään jätettyjen puolien, kohtaaminen on kasvamista. Kasvaminen taas merkitsee tietoisen vastuun ottamista itsestä ja valinnoistaan. Voimme yrittää tietoisina tehdä parempia valintoja ja kantaa vastuullisesti ne taakat, jotka niistä seuraavat.
        Ihmissuhteissa projisiointi vaikuttaa mm. siten, että syytämme toista siitä, mitä emme itsessämme kykene kestämään. Pyydämme, ja vaadimme toiselta sitä, mitä emme itse löydä tai osaa antaa itsellemme. Suhteen vähemmän kypsä osapuoli vetää koko suhteen omalle tasolleen ja vaatii, että se pidetään siinä. Joskus toisen itsetunto vaatii sitä, että toisen on sitä jatkuvasti oltava kannattelemassa.
        Hollis on sitä mieltä, että ihmisellä on suorastaan eettinen velvollisuus lisätä itsetuntemustaan ja siltä osin vähentää sitä kuormitusta, jota kohdistaa muihin. Miksi muiden, kaikkein vähiten omien lasten, pitäisi kärsiä siitä, että emme kykene kohtaamaan oman itsemme ja elämämme haasteita. Ja jos oma pimeä puoli tuntuu kestämättömältä, miten voimme odottaa, että joku muu kestää sitä.
       Tietoisuus on sitä, että joutuu jatkuvasti prosessoimaan oman mielensä sisältöjä. Henkilökohtainen vastuu velvoittaa myös hyväksymään itsensä ja antamaan itselleen anteeksi, myös itseä kohtaan on löydettävä myötätuntoa. Kirjoittaja kuitenkin varoittaa jatkuvasta syyllisyydessä pyöriskelystä ja nimittää sitä ”eräänlaiseksi moraaliseksi pöyhkeydeksi”.
       Tietoisuuden jälkeenkin asioiden muuttaminen on usein valtava ponnistus. Joudumme hyväksymään sen, että ristiriidat ja kompleksisuus koko ajan vain lisääntyvät. Joudumme hyväksymään itsemme ja rajamme ja ehkä oppimaan sitä kautta myös empatiaa toisia kohtaan. Meidän on tarkoitus kasvaa aikuisiksi ja ottaa elämämme hallintaamme ja samalla ymmärtää, ettei se ole hallittavissa. Emme voi vaatia ketään muuta tekemään tätä puolestamme, koska jokaisella on riittävästi haastetta oman elämänsä suhteen.