Ryhmätyö-lehti 1/2010

RYHMÄNOHJAAJA RR HEIKKI HYVÖNEN

MITÄ RYHMÄSSÄ VOI OPPIA

Olen työskennellyt ryhmien parissa lähes koko aktiiviurani. Muodostin itselleni käyttäytymismallin joka sopi minulle. Pyrin ottamaan ryhmät haltuuni, johtamaan niitä ja onnistuinkin siinä. Hallinta ja johtaminen eivät kuitenkaan enää tyydyttäneet minua, olin tyytymätön olooni ryhmissä, jotain puuttui. Etsin vaihtoehtoja, ja päädyin hakeutumaan Ryhmätyö ry:n työnohjaajakoulutukseen. Ensimmäinen koulutustapahtuma Hartolassa herätti minussa valtavan uteliaisuuden, voisiko näin opiskelemalla löytyä vastauksia minua askarruttaviin kysymyksiin.

Aloittaessani huomasin nopeasti, että hallitsemalla en haluamaani voi saavuttaa ja muuta en osannut. Suostumalla kuuntelemaan ja kuulemaan mitä ryhmässä puhuttiin onnistuin kuulemaan itseänikin. Ahdistuin ja tunsin epämääräistä kauhua. Tajusin, että tätä kauhua olin pitänyt loitolla kontrolloimalla ryhmää. Havainto oli aluksi musertava. Minä, joka ”muiden” ahdistusta helpottaakseni olin ”auttanut” ryhmiä päätöksenteossa, olinkin toiminut vain omaa ahdistustani lievittääkseni. Alun järkytys muuttui pian iloksi, ensimmäinen vastaus oli löytynyt. Nyt ymmärsin enemmän siitä, miksi toimin ryhmässä aina lähes samoin ja miksi ajauduin aina samankaltaiseen rooliin. Minun keinoni kestää alkavan ryhmän ahdistusta palveli myös koko ryhmän tarpeita, ryhmät antoivat minun jyrätä selvitäkseen itse helpommalla. Tunsin ensin häpeää ja syyllisyyttä, ajattelin, että olin toiminut koko urani ajan väärin. Ryhmäkokemusten karttuessa syyllisyys helpotti. Ehkä olinkin toiminut oikein, kun olin toiminut siten kuin itseni kannalta koin välttämättömäksi. Oman häpeän ja syyllisyyden helpottuessa syntyi tilaa uudelle kuulemiselle. Onnistuin kuuntelemaan ja vastaanottamaan muiden jakamia tunteita ja kokemuksia, saatoin löytää paljon samankaltaisuuksia muiden kertomasta. Samaistuin vahvasti kulloiseenkin ryhmään ja koin, että minun tulisi tuntea ja reagoida samoin kuin muut. Jälleen koin syyllisyyttä, nyt erilaisuudesta. Opin, että minun ei tarvitse olla samanlainen kuin muut voidakseni jakaa omia tunteitani ja kuulla muita.

Opin siis paljon siitä, miksi toimin ryhmässä niin kuin toimin. Se johti tietysti kysymään miten tähän oli tultu. Painiskelin pitkään ryhmissä henkilökohtaisten analyysieni parissa, ja se hukutti paljon kyvystäni kuulla, mitä ryhmässä tapahtui. Kokemuksen ja kohtuullisen tyydyttävien vastausten löytymisen myötä läsnäoloni parani. En enää pohdi jatkuvasti sitä, miksi olen se mikä nyt olen, vaan enemmänkin sitä, millaiseksi haluan tulla ja miten.

Opin, että kun arvioin itseäni ja kun katson ulkopuolelta omia tekemisiäni, tulokseen vaikuttaa eniten se ”kenen” silmillä itseäni katson. Luulin, että se kenen silmin tekojani ja tunteitani arvioin, on ulkoapäin määrättyä, minun tahdostani riippumatonta. Lapsi arvioi oloaan usein läheisen aikuisen silmin ”mitähän äiti/isä tästä sanoisi”, vanhemmat korvautuvat kavereilla, kaverit ehkä työtovereilla jne. Näistä oman itsen ulkopuolisista silmistä muodostuu se, miten itseni koen ja ne muodostavat moraalini ja toimintani perustan. Ryhmissä opin ensin arvioimaan itseäni muiden avulla, muiden silmin. Sitten huomasin, että voin myös vaikuttaa siihen, millaisin silmin itseäni arvioin. Aloin nähdä itseni kulloinkin olemassa olevan todellisen ryhmän silmin. Huomasin, että voin muuttaa itseäni ja toimintatapojani valitsemalla sen ryhmän, jonka avulla itseäni reflektoin. Jos ryhmä hyväksyi toimintani, hyväksyin sen minäkin. Sellaisen todellisen, konkreettisen ryhmän ylläpito käy ajan myötä mahdottomaksi. Niinpä olen luonut mieleeni abstraktin, yleistetyn ryhmän, joka on yhdistelmä kaikista kokemistani ryhmistä, ja johon voin itse vaikuttaa. Voin siis valita sen omantunnon äänen, joka minua ohjaa. Uuden ”yleistetyn toisen” ääneen ja arvioihin toki sekoittuvat kaikki aiemmat näkökulmat, mutta tämä oivallus antoi minulle mahdollisuuden muutokseen.

Ryhmistä opin sen, että niitä on helpompi johtaa kuin ohjata, ohjaamalla saa vain parempia tuloksia. Opin luottamaan ryhmän kykyyn ratkaista tavoitteidensa mukaiset tehtävät. Ryhmät eivät tarvitse ratkaisuja, ne tarvitsevat ohjausta pysyäkseen perustehtävässään, mutta kykenevät itse etsimään kullekin ryhmälle sopivat ratkaisut. Olen oppinut, että ryhmät ovat kertakaikkisen erilaisia ja ne etenevät omalla tavallaan, jos niille annetaan tilaa. Ryhmien etenemisessä on kuitenkin yhteisiä piirteitä, vaiheita, jotka on käytävä läpi. Kun ryhmät ovat niin erilaisia, on ryhmäilmiöiden tunnistaminen aina yhtä kiehtovaa ja mielenkiintoista. Kirjoja lukemalla ei voi oppia sitä, miltä ryhmäilmiöt tuntuvat, sen voi oppia vain tuntemalla.

Suostumalla kuulemaan ryhmässä tulin autetuksi ja samalla autoin muita ryhmäläisiä. Auttaminen ryhmässä on aina kahdensuuntaista, se perustuu jakamiseen, ei ohjeiden tai käskyjen antamiseen ja saamiseen.

Ihmisistä olen oppinut, että se mitä me yritämme muilta peittää, onkin juuri sitä mikä meissä on rakastettavinta. Vain hyväksymällä itseni sellaisena kuin olen voin hyväksyä muut samoin ehdoin.